Hetki lyö

Kävellessäni tänään parin kilometrin matkan kaupungilta kämpilleni, ajattelin asioita. Mieleeni oikein tulvi erilaisia skenaarioita, joita ihmiset voisivat kohdata elämässään. Tästä kaikesta hämmentyneenä, päätin itsekin rakentaa todellisuusskenaarion. Minulle oli sovittuna tapaaminen tasan kello kymmeneksi. Jätin menemättä, vaikka tiesin sen vaikuttavan kohtuullisen paljon tulevaisuuteeni.

Ylimääräinen vapaa-aika, minkä olin anastamalla itselleni haalinut, humallutti minut aivan täysin. Tässä tilassa en vastannut enää kenellekkään. Yhtäkkiä vaihdoin perinteisen reittini kotiin, siirryin poluille, joita en koskaan ollut tallannut ennen. Kuljin pidemmän ja maisemiltaan paljon tylsemmän reitin. Olin selvästi vallan kahvassa. Mihin kaikkeen voisinkaan kyetä, kun arkipäivän ratkaisut olivat oikeasti oman intuitioni varassa.

Mihin tämä pahimmillaan johtaisi? Varma olin ainakin siitä, etten tulisi menettämään mitään. Pääsisin kotiin ja joutuisin maksimissaan parin tienylityksen verran enemmän hengenvaaraan. Onneksi tässä kyseisessä kaupungissa liikennekulttuuri on Mummo-Ankan tasolla. Hillitsin puolivälissä itseni ja palauduin oikealle reitilleni. Palautumistani seurasi välitön turvallisuuden tunne, kuitenkin tuntui siltä, kuin olisin jälleen liukuhihna-matkalla helvettiin.

Arkeni oli murskautunut ja varmistuksen siitä sain hyvinkin nopeasti puhelimitse. Ystäväni soitti ja kertoi, että Kirill Babitzin on kuollut. Tämä oli kaikki omaa vikaani. Miksen mennyt tapaamiseeni? Miksi piti vielä poiketa reitiltä? Kaikki tämä on todistetusti minun syytäni. Kiitoksenne minulle voitte jättää Kirkan tulevalle haudalle.

-Mighty Whitey est. 2003