Dokumentit

Dokumenttielokuvat ovat mielestäni parasta taidetta. Oopperaa ja balettia tulen tuskin koskaan ymmärtämään, musikaaleista pidän paljon ja fikiivisiäkin eloakuvia on mukava katsella.

Ilman suurempaa patriotismia totean, että suomalaiset dokumenttielokuvat ovat todella laadukkaita. Amerikkalainen Michael Moore on kuitenkin itseoikeutetusti 2000-luvun ykkösnimi dokumenteista puhuttaessa.

Hyvä dokumentti on sekoitus draamaa, komediaa, tutkivaa journalismia, hyvää ja oikein aseteltua musiikkia, kuuluisia ja tavallisia ihmisiä, tulevaisuutta, nykyisyyttä ja menneisyyttä. Suomalaisessa dokumenttielokuvassa "Kenen joukoissa seisot" on onnistuttu täyttämään hyvän dokumentin vaatimukset täydellisesti. Kyseisen elokuvan aihe, vasemmistolainen musiikki 70-luvulla, antaakin hyvän lähtökohdan tehdä loistava dokumentti.

Draaman kaari on rakennettu tässä dokumentissa taidokkaasti; alussa hiukan elämän koulima, mutta aatteelleen uskollinen, vasemmistolainen muistelee ankeahkossa asunnossaan menneitä. Keskivaiheilla "laulavaan vallankumoukseen" osallistuneet nyt keski-ikäiset laulavat nykyisillä työpaikoillaan provokatiivisia työväenlauluja. Lopussa Sinikka Sokka kumppaneineen esiintyy innokkaille nykynuorille Provinssi Rockissa.

23-vuotias Jorma Ollila puhumassa globalisaation uhkista nuorisofestivaaleilla edustanee dokumentin komediallista osuutta. Elokuvan hienoin kohtaus ja syy tähän kirjoitukseen nähdään dokumentin keskivälillä. Partisaani valssia lauletaan muun muassa Veikkauksen toimitiloissa. Hieno kohtaus ja kaunis kappale.

Suomessa on tehty viime vuosina paljon muitakin hienoja dokumentteja. Suomalaisen luonteen karut, mutta lämpöä säteilevät ominaispiirteet sopivat hyvin dokumenttielokuviin. Erityisesti pidän Veikko Aaltosen ohjauksista. Hänen dokumenteissaan on aina iso kauhallinen melankoliaa kuten meissä kaikissa suomalaisissakin.

-Juntta Gran-