Pizzassani on Parman kinkkua

Vähän aikaa sitten myin sieluni. Tarkka aika oli viime torstaina ja noin kuuden maissa. Nimeni oli kirjoitettu muutamia kertoja kyseiselle paperille ja keskellä poltti uhkaavan oloisesti myös nimikirjoitukseni. Vastapuoli hymyili voitonriemuaan peittelemättä ja repi tottunein ottein paperista omat kappaleensa. Minullekin ojennettiin paperista kopion kopio, olisin odottanut moraalini ja eettisen perustani röyhkeästä valtauksesta jotakin paljon hienompaa. Kenties jotain kehystettävää?

Kävellessäni ulos tuosta korkeasta talosta, mistä tarinani tulee myöhemmin alkamaan, aloin ymmärtää tekoani paremmin. Tästä voisi tulla hauskaa, saisin uusia ystäviäkin kenties. Voisin vihdoin ohittaa lukuisia jonoja erilaisissa virastoissa kehä kolmosen ulkopuolella. Mielessäni oli kuitenkin vain yksi ja ainut todellinen tavoite. Se veisi aikaa, resursseja, hikeä, verta ja kovaa työtä. Työtä, jolla ei pahemmin olisi tarkoitusta.

Ottamani askel oli ensimmäinen ja vähäisin matkalla Tornin ritariksi. Kotimaan ruokatuotteet ovat avuttomasti hallussani, ulkomaisiin herkkuihin en edes uskalla kajota, peläten tekeväni niille vääryyttä. Kuohuviiniä en kuitenkaan koskaan ole kutsunut samppakaljaksi, enkä täten ole myöskään nostanut toimeentulotukea. On kuitenkin kuljettava loputonta polkua aina vain ylöspäin kulinaariseen maailmaan, hairahduksia tuskin hyvällä katsotaan. Tänään söin esimerkiksi pizzan, jossa oli Parman kinkkua. Tästä ei ihan rosvopaistilla selvitäkään.

Loppuun haluan lausua kohtaloni siivittämän lauseen: "Hyvä ruoka nälättäkin. Janotta juomakin jalo."

-Teemu Sikari