Valtio syö sisältä

Varusmiespalvelus on ollut vuosittainen keskusteluaihe. Aina siellä valtion leivissä tapahtuu jotain järkyttävää tai poikkeavaa, mistä media kiinnostuu viikoksi kerrallaan. Ihmettelin tämän kuvion toistuvuutta, kun Porin prikaatissa ulkomaalaisperäinen varusmies riisti hengen itseltään ampumalla rynnäkkökiväärillä päähän. Kyllä, tieto on varmistettua.

Viime viikolla toinen varusmies menehtyi Turun yliopistollisessa keskussairaalassa aivoverenvuotoon. Hän oli hiihtänyt 40 asteen kuumeessa. Mahtoikohan tällä olla mitään tekemistä sen faktan kanssa, että sairaalan ilmottautuminen armeijassa oli melkein rangaistava teko. Kaikki tämä sai minut muistelemaan omaa varusmiespalvelustani. Oliko siellä silloin niin rankkaa?

Itse vietin armeijan leivissä vuoden, se sopi hyvin elämäntilanteeseeni sillon ja koulukin meni mutkattomammin kokonaisen vuoden tauolla. Alku oli tietenkin intensiivinen ja rankka, oli paljon uutta opittavaa. Toisaalta oli paljon uusia kavereita tukemassa ja kannustamassa. Samaa ei voi sanoa oman yksikköni varusmiesjohtajista. Epävarmoja, itseäni paljon nuorempia ja vanhempiensa luona asuvia isottelijoita. Suhtauduin kuitenkin kaikkeen silloin huumorilla.

Aliupseerikouluun siirtyessäni hommaan tuli mukaan tekemisen meininki. Tukenamme meillä kuitenkin oli poikkeuksellisen hyvät johtajat. He pitivät aidosti puoliamme ja pitivät huolen, että koulutuksemme todellakin pysyi tavoitteissa. Toisin sanoen, poistuimme useasti metsään ja teimme kaikenlaisia typeryyksiä rangaistuksina pienistäkin virheistä. Se kuului asiaan.

Kuitenkin aliupseerikoulun jälkeen armeijan todellinen luonne paljastui minulle. Minut oltiin siirretty johtajakaudeksi Ilmavoimiin. Omia varsinaisia alaisia minulla ei ollut, mutta purin hermojani uusiin alokkaisiin mitä mielikuvituksellisimmilla tavoilla. Olin siis vajonnut todella alas.

Uskomattoman tyhmät ja tosielämästä irtautuneet kantahenkilökunnan edustajat tekivät viimeisestä puolivuotisesta yhtä helvettiä. En siis yhtään ihmettele, että vuosittain kuuluu itsemurhista tai muista sekoamisista palvelukseen liittyen. Omaa sietokykyäni kasvattivat huomattavasti muutamat hyvät varusmiestoverit. Eräskin heistä aina huomasi, kun minuakin kunnolla vitutti. Silloin hän suoranaisesti pakotti minut mukanaan tupakkapaikalle ja tarjosi syöpäkääryleistä lähtien kaiken tuleen saakka. Nämä hetket estivät hermoromahduksia.

Ikuista katkeruutta tunnen joukkueemme johtajaa kohtaan. Hän ei yksinkertaisesti tajunnut mistään mitään ja aiheutti useita todellisia vaaratilanteita kovapanosammunnoissakin. Eräskin varusmies pelästyi miehen metodeja niin pahasti, että kieltäytyi osallistumasta eräällä leirillä kovapanosvaiheeseen. Hän oli rohkein meistä. Mainittakoon vielä, että mies jakeli panoksia todella huolimattomasti, kunhan vain päästiin "nopeasti räiskimään". Vitun hullu.

Nyt olisi paikka yhteiskunnalliselle keskustelulle. Puolustusmäärärahoja nostetaan kiivasta tahtia ja tehokkuutta nostetaan. Missä menee raja? Koska rahoja käytetään tärkeimäpään resurssiin, varusmiehiin ja heidän ajattelemiseensa? Yksi läski sosiaalikuraattori ja väsynyt varusmiespappi per varuskunta eivät todellakaan riitä mihinkään.

-Teemu Sikari